Vappuaattona 30.4.2014 näin ystäväni Facebook-sivulla kuvan koirasta, joka vei sydämeni sekunnissa. Poika oli hylätty pahvilaatikossa Soudan koiratarhan eteen kahden sisaruksensa kanssa pari kuukautta aikaisemmin, ja nyt se oli tarhalla hoidossa.
Sain tietää, että noin viisi kuukautta vanha, sydämeni varastanut pentu oli jo varattu. “Huh huh…”, mietin, “selvisin täpärästi.” En ollut ajatellutkaan ottaa kolmatta koiraa, joten olin oikeastaan hyvin tyytyväinen, ettei ihanuus jäänyt mieltäni kaihertamaan.
Oli kulunut noin viikon verran aikaa, kun sain viestiä ystävältäni: “Poika on sinun, jos sen haluat. Kyseessä on pitbull, joten tarha haluaa olla varma, että se pääsee oikeanlaiseen kotiin. Koti Suomessa on turvallinen.” Apua… Eihän tässä näin pitänyt käydä!?
Vaan kuinkas kävikään, pieni pentukoira matkusti kanssani Kreetalta Suomeen kesäkuun alussa. Ennen lentoa minua jännitti, miten Taistoksi nimeämäni poika kokisi ruumassa matkustamisen. Kun sitten laitoimme Taiston hihnalle lähtöselvityksessä, se asettui heti kylkimakuulle ihan kuin rauhoitellakseen minua ja ilmoittaakseen, että ei tässä mitään hätää äiti, otan pienet unet matkalla.
Tänä keväänä meillä on yhteistä matkaa takana jo pian neljä vuotta. Lähes päivittäin mietin, miten erityinen poika minulla on. Pitbull on ehkä maailman väärin ymmärretyin rotu, ja olenkin ylpeä siitä, että mammanpoika-Taisto on muuttanut monien ihmisten ajatuksia pitbulleista. Minulle Taisto on maailman paras koira.