Olimme kaksi kuukautta vapaaehtoistöissä Soudan koiratarhalla Kreetalla vuoden 2016 alussa. Tarhalla oli tuolloin n. 250 koiraa. Heti ensimmäisistä päivistä lähtien huomiomme kiinnitti erityisesti eräs kaunotar, Chloe nimeltään, joka asusteli tarhan perimmäisessä aitauksessa n. 15 muun koiran kanssa. Chloe poikkesi ulkonäöltään aika paljon tarhan monista muista koirista. Sillä oli pitkä oranssinruskea turkki, luppakorvat ja hieman huolestuneen näköiset silmät.

Toisin kuin monet muut tarhan koirista Chloe ei huomiota ja rapsutuksia halutessaan tullut hyppimään tasajalkaa ympärillemme vaan se tarkkaili rauhassa etäämmältä. Rauhallisen hetken satuessa se kipitti varovasti luoksemme, istui jalkojen juureen selkä kohti meitä ja odotti kärsivällisesti hellyydenosoituksia. Poikkeuksellinen ulkonäkö ja hieman ujo luonne olivatkin varmasti ne ensimmäiset seikat, miksi juuri tuo koira jäi meille niin erityisenä mieleen.

Tarhan johtaja Elizabeth Iliakis kertoi, että Chloe oli ehtinyt asustella tarhalla jo noin kaksi vuotta eikä sen elämästä ennen tarha-aikoja ollut tarkkaa tietoa. Elizabeth kertoi myös, että moni tarhalla vieraillut ja sieltä koiran adoptoinut oli ollut Chloesta kiinnostunut, mutta syystä tai toisesta joku muu koira oli aina vetänyt pidemmän korren. Toki itsekin olisimme halunneet adoptoida tarhan koirista vaikka kaikki, mutta jo melko aikaisessa vaiheessa kävi selväksi, että Chloe olisi meidän koiramme.

Maaliskuun alussa koitti aika palata Suomeen. Valitettavasti paluulentomme koirapaikat oli jo varattu täyteen, kun tiedustelimme asiaa muutama viikko ennen paluutamme. Onneksi lentomatka saatiin järjestymään, ja Chloe lensi perässämme Suomeen pari viikkoa meidän jälkeemme.

Kun Chloe maaliskuun lopulla saapui, menimme sitä tietenkin innoissamme lentokentälle vastaan. Ikävä kyllä lentomatka näytti olleen Chloelle (jolle muuten annoimme nimeksi vähän paremmin suomalaiseen suuhun sopivan Ruutin) traumaattinen kokemus. Se tärisi kuljetusboksinsa takaseinää vasten eikä uskaltanut tulla ulos. Lopulta saimme sen kuitenkin ulos boksista ja kannettua autoon.

Jo heti alkuun kävi siis selväksi, että Ruut oli todella arka koira. Vaikka se oli jo tarhalla ollut huomattavasti ujompi kuin monet muut, oli sen arkuus silti meille aikamoinen yllätys. Ensimmäiset viikot olivatkin melko haastavia. Ruut ei juurikaan uskaltanut poistua makuuhuoneestamme, ja portaat olivat niin pelottava asia, että lenkille mentäessä Ruut täytyi kantaa ulos ja takaisin sisään. Myös kovat äänet ja nopeat liikkeet aiheuttivat pelkoa. Tähän kun lisätään vielä useita viikkoja jatkuneet, ja pahimmillaan tiputukseen johtaneet, vatsaongelmat, voidaan sanoa ensimmäisten viikkojen olleen vaikeita.

Olimme kuitenkin kärsivällisiä ja annoimme Ruutin tutustua uuteen elinympäristöönsä omaan rauhalliseen tahtiinsa. Pikkuhiljaa se alkoi tuottaa tulosta. Ruut alkoi luottaa meihin ja käveleskellä varovasti ympäri asuntoamme, vaikka alkuun se kipittikin nopeasti takaisin makuuhuoneeseen. Pientä kehitystä tapahtui kuitenkin joka viikko, ja kun vatsaogelmatkin saatiin oikealla ruokavaliolla selätettyä, alkoi Ruutista kuoriutua se iloinen ja leikkisä huiskuhäntä, joka se oli tarhallakin ollut.  

Nyt Ruut on ollut meillä jo yli kaksi vuotta ja se on iloinen ja tyytyväinen koira. Ruut tulee aina olemaan ujo, eikä se ole asia, jonka haluaisimmekaan siinä muuttaa, mutta kehitystä on huomattavissa silti edelleen. Se tervehtii uusia ihmisiä mielenkiinnolla, joskin hieman varautuneesti, ja antaa jopa vieraiden miesten silittää, mikä ei aluksi tullut kuuloonkaan.

Olemme oppineet Ruutilta paljon kärsivällisyyttä ja taitoa iloita pienistä kehitysaskelista. Vaikka välillä on tuntunut epätoivoiseltakin, emme ole katuneet hetkeäkään, että pyysimme Ruutin osaksi elämäämme. Antakaa siis ujoillekin koirille mahdollisuus älkääkä säikähtäkö, vaikka alkuun koira vaikuttaisi todella aralta. Kärsivällisyys palkitaan eikä ole mitään ilahduttavampaa kuin nähdä, kun koira pikkuhiljaa oppii luottamaan ja iloitsemaan elämästä.

Ville K.