Vuoden 2016 lopulla oli aika taas hypätä lentokoneeseen ja osoittaa nokka kohti Kreetaa. Tosin tällä kertaa minulla ja koirallani Darralla oli vain menoliput kourassa. Me muuttaisimme!

Soudan tarha oli vaikeuksissa. Tarhan entinen omistaja oli lähtenyt eikä työntekijöitä ollut. Lupasin itselleni, että pitäisin pääni kylmänä ja olisin ottamatta yhtäkään uutta koiraa, vaikka työskentelisinkin tarhalla ja rakastuisin väistämättä koiriin.

Tarhan jokainen koira oli minulle kuin oma, mutta jostain syystä huomioni oli aina ensimmäisenä eräässä tietyssä vanhassa koirassa, Charliessa. Charlie oli yli 7-vuotias koira, joka sairasti leishmaniaa. Leishmaniaa sairastavien koirien on tärkeä saada lääkkeensä joka päivä, mutta tätä ei ollut tapahtunut tarhan entisten työntekijöiden aikana. Charlie olikin melko pahassa kunnossa, ja näytti siltä, että sillä ei olisi enää paljon aikaa jäljellä. Niinpä hemmottelin Charlieta tarhalla joka päivä ekstraherkuilla, rapsutuksilla ja märkäruoalla kuivanappuloiden sijaan.

Huhtikuussa 2017 huomasin, että Charlien silmät olivat tulipunaiset. Sanoin tarhan johtajalle Elizabethille asiasta, ja kävimme eläinlääkärillä, josta Charlie sai kortisonisilmätipat. Tippoja tuli laittaa kahdentoista tunnin välein, ja pohdimme, mikä olisi paras keino hoitaa Charlieta. Elizabeth ei voinut ottaa Charlieta kotiinsa, sillä hänellä oli siellä jo muita hoitoa tarvitsevia koiria. Tarhalle ajaminen yöaikaan ei liioin kuulostanut houkuttelevalta, sillä tarhan lähettyvillä asuvat ihmiset olivat jo muutenkin ärtyneitä koirien haukunnasta emmekä halunneet häiritä heitä yhtään enempää. Siksi sanoin, että Charlie voisi tulla minun luokseni siksi aikaa, että silmät olisivat taas kunnossa.

Voitte arvata, kuinka siinä kävi. Työpäivän päätteeksi laitoin Charlien autoon ja ajoimme kotiin, jossa meitä odottivat Darra-koira ja kissani, jonka olin löytänyt muutamaa kuukautta aiemmin. Minua jännitti. Miten Charlie tulisi toimeen kissan kanssa? Muistaisiko Charlie, millaista on elää sisällä? Pissaisikohan se joka paikkaan? Miten saisin piilotettua koiran vuokraisännältäni? (Minulla oli lupa vain yhteen koiraan, mutta eihän Charlien ollut edes tarkoitus jäädä, joten ajattelin, ettei siitä nyt niin kauheaa soppaa voisi syntyä.)

Darra ja Charlie tapasivat toisensa ulkona ja tulivat heti ensisilmäykseltä juttuun keskenään. Hienoa! Heti kun Charlie tuli sisälle, se hyppäsi nojatuolille ja oli kuin kotonaan. Silloin tajusin, että tässä kävisi juuri niin kuin olin ajatellut: en voisi enää viedä Charlieta tarhalle. Se ei olisi reilua. Pappa nautti nojatuolissa löhöilystä, pehmeällä sängyllä makoilusta ja kaikesta siitä huomiosta, jota se vihdoin sai ilman, että joutui siitä kilpailemaan monen muun koiran kanssa.

 

Nykyään Charlieta ei tunnistaisi siksi tarhalla olleeksi vanhaksi koiraksi, joka yleensä nukkui omassa rikkinäisessä kuljetusboksissaan. Charlie saa kaikki tarvitsemansa lääkkeet ja elää kuin viimeistä päivää. Tuntuu, että pappa on nuortunut ainakin viisi vuotta.

Leishmania ei ole pelottava asia. Yleensä "leiskukoirat" jäävät pyörimään tarhalle eivätkä ikinä saa omaa kotia, mikä on todella surullista. Lääkkeiden ansiosta koira voi kuitenkin elää normaalin ja pitkän elämän. Älä siis anna leishmanian olla este adoptiolle. Olen kiitollinen, että itse en antanut sen olla.