Kun Takis sai tiedon vuoren juurelle hylätystä pentueesta, oli tilanne huono, niin kuin se surullisen usein hylättyjen pentueiden kohdalla on. Koko lauma oli sairastunut rajuun parvoon, ja Takis joutui hyvästelemään pennun toisensa jälkeen. Lopuksi jäljellä olivat vain Linn ja Ida, meidän Lillimme ja Wilimme.
Takis otti Lillin ja Wilin hoitoonsa. Lillin jalka oli pahasti loukkaantunut: sen tassu oli tulehtunut ja turvonnut lähes kolminkertaiseksi, ja niinpä se pystyi juuri ja juuri liikkumaan. Takiksen hoidossa Lilli alkoi kuitenkin nopeasti parantua, ja siskoksista tuli hiljalleen omat iloiset itsensä.
Lillistä ja Wilistä tuli Takiksen Facebook-sivujen kautta hyvin kuuluisia, ja niiden seikkailuja seurasivat tuhannet ihmiset. Milloin pikkuiset riehuivat videolla leikin pyörteissä, milloin köllivät vatsat ruuasta piukeina. Ei niihin voinut olla rakastumatta.
Mekin seurasimme tiiviisti kaksikon elämää ja päädyimme lähettämään Takikselle viestiä kiinnostuksestamme adoptoida Lilli. Takis vastaili nopeasti ja kertoi, että Lillistä oli tullut monia tiedusteluita. Takis kysyikin, olisimmeko kiinnostuneita adoptoimaan sisaruksista molemmat. Hetken mietittyämme ymmärsimme, ettei niitä tosiaan voisi erottaa toisistaan. Vastasimme Takikselle myöntävästi, ja muutaman päivän jälkeen hän ilmoitti, että Lilli ja Wili muuttaisivat meille.
Olimme hurjan onnellisia. Kokemusta rescuekoirista ja koirista yleensäkin meillä oli jo paljon, mutta kahden pennun samanaikaisesti ottaminen oli meille uutta. Uskoimme kuitenkin pärjäävämme.
Muutaman kuukauden järjestelyiden jälkeen lensimme Kreetalle Takista ja pentuja tapaamaan. Sovimme tapaamisen Ierapetrassa sijaitsevaan eläinlääkäriin, jossa pennut vielä viimeisen kerran tarkastettaisiin ennen lentoa Suomeen. Kun Takis kurvasi eläinlääkärin pihaan ja nosti kaksikon ulos autosta, rakastuimme tyttöihin saman tien.
Ensitapaamisellamme pienet ja hyvin arat sisarukset tuijottelivat meitä ujosti ja vinkuivat heti, kun Takis hävisi näköpiiristä. Päätimmekin viettää Wilin ja Lillin kanssa vielä muutaman päivän Kreetalla ennen lentoa kotiin. Näin sisarukset ehtisivät hieman tutustua meihin eikä kotimatka olisi niille aivan niin stressaava. Asuimme muutaman päivän rantahotellissa ja kävimme yhdessä pentujen kanssa ravintolassakin. Kreikassa tämä on mahdollista.
Kotona Wiliä ja Lilliä odotti suurehko määrä koiria ja kissoja. Hyvin nopeasti ne sulautuivat laumaan, ja varsinkin edellisen kesän rescuekoira Otto oli suunnattoman iloinen kahdesta uudesta sisaruksestaan. Kolmisin ne riehuivat niin ulkona kuin sisälläkin, eikä mitään kolmansia pyöriä syntynyt.
Sisarukset olivat alkuun hyvin hädissään, jos toinen hävisi hetkeksikään näköpiiristä. Pikkuhiljaa ne kuitenkin alkoivat luottaa meihin ja rentoutua.
Alusta lähtien Lilli haki runsaasti läheisyyttä. Se halusi syliin ja oli koko ajan ihmisessä kiinni, tykkäsi halailla ja pussailla. Wili taas oli aluksi hieman “kovempi” oman tiensä kulkija mutta muuttui nopeasti sisarensa kaltaiseksi. Nyt kumpikin sisaruksista ryntää luoksemme meidät nähdessään ja haluaa pusuja ja halauksia loputtomiin. Wilin lempipuuhaa on painautua tiiviisti syliin ja ottaa päälaelleen suukkoja niin paljon, että lopulta nukahtaa.
Sisarukset pitävät edelleen toisistaan huolta. Kun muutimme uuteen kotiin eikä Wili aluksi uskaltanut kulkea rappusia, opetti Lilli sitä omalla rohkeudellaan. Jos sisko ei uskaltanut tulla alas, jäi Lilli viereen makaamaan – siskoa ei jätetty.
Oton kanssa kaksikko huolehtii muun muassa siitä, ettei kukaan pääse pihallemme tietämättämme ja että kissat saavat kivasti liikuntaa. Eivät natiaiset kissoille mitään tee, vaan niistä on vain hauska juoksuttaa välillä kissoja. Öisin koko porukka sitten nukkuu vierekkäin tyytyväisinä.
Rescuekoirista kuulee monesti asioita, joita ei itse aina ymmärrä – esimerkiksi ihmettelyä, miksi pitää hakea ulkomailta asti koiria. Me taas näemme asian niin, että auttaa voi rajojen ylikin. Esimerkiksi Kreikassa tilanne on niin huono, että eläimiä hylätään jatkuvasti suuria määriä, vähän niin kuin täällä meillä kissoja. Mielestäni ei ole tärkeää, missä ja miten auttaa, vaan pääasia on, että auttaa.
Meidän perheeseemme ei tulevaisuudessa enää tule muita koiria kuin rescuekoiria. Emme voisi enää ottaa koiraa suunnitellusta pentueesta, kun samaa aikaa maailmassa yli 600 miljoonaa hylättyä koiraa tarvitsee kodin. Perheeseemme kuuluukin tällä hetkellä jo neljä rescueta: kolme tyttöä ja yksi poika. Kaikki ne ovat ihania, lempeitä koiria.
