Valitseeko lemmikki todella omistajansa? Lue rescuetarina Miinasta ja päätä itse!
Oli lokakuu 2015. Tavallinen perhe suuntasi ensimmäistä kertaa Kreetalle viikon rantalomalle. Osa lomalaisista oli suunnitellut tarkkaan, mitä viikon aikana tehtäisiin ja missä käytäisiin. Osa taas ei ollut suunnitellut mitään, koska lomalle lähdettiinkin hieman yllättäen, ex tempore. Tavallinen rantaloma muuttui lopulta ikimuistoiseksi, usean ihmisen ja eläimen elämän muuttavaksi seikkailuksi.
Viikon aikana aktiviteetteja ja nähtävyyksiä kahlattiin läpi aamusta iltaan ja ennen nukkumaanmenoa tuli selailtua Facebookia. Eräänä iltana Facebook päätti heittää uutisvirtaan jutun Hanian lähistöllä kodittomia koiria auttavasta vanhasta miehestä, Pavloksesta. Heräsi ajatus, voisimmeko me lomalaiset auttaa miestä jotenkin. Olimme kiertäneet jo lähes koko saaren, joten miksipä emme tekisi viimeisinä päivinä jotain hyvää eläinten hyväksi. Otimmekin Facebookin kautta yhteyttä paikalliseen eläinsuojelijaan tarkempien yhteystietojen toivossa. Ajatuksenamme oli, että veisimme edes eläimille ruokaa tai kysyisimme, mistä on nyt suurin pula.
Pavloksen yhteystietojen sijaan saimme tietää, että aivan lyhyen taksimatkan päässä on koiratarha, jossa noin 300 hylättyä tai surkeista oloista pelastettua koiraa on etsimässä uutta loppuelämänsä kotia. Meille myös kerrottiin, että ainakin mato- ja loislääkkeistä on tarhalla huutava pula. Saimme tuolloin tarhalla työskennelleen Elizabethin yhteystiedot ja kuulimme samalla, että tarhalla on suomalainen Kiia suorittamassa opintojensa työharjoittelua. Mikä sattuma! “Sinne siis, ei tule kielimuurikaan vastaan”, me ajattelimme.
Soudan koiratarhalla kiertelimme rapsuttelemassa toinen toistaan suloisempia koiria, joista osa oli vapaana isolla alueella, osa omissa aitauksissaan. Oli ihmeellistä kuunnella, kuinka Elizabeth pystyi luettelemaan näiden satojen koirien nimet, kuvailemaan niiden persoonia ja kertomaan niiden taustoista – siis niin paljon kuin niistä tiedettiin. Meille kuitenkin selvisi, että suurin osa koirista oli sidottu tarhan porttiin öiseen aikaan ja hylätty ilman mitään tietoja niiden aiemmasta elämästä. Näin oli käynyt myös Sheena-nimen saaneelle pittbullin ja amstaffin sekoitukselle: eräänä aamuna kesäkuussa 2015 todella laiha Sheena oli tarhan työntekijöitä vastassa, sidottuna valjailla ja ketjuilla tarhan edustalla olevaan puuhun.
Tarhalla kierrellessämme meissä heräsi ajatus, josko tarhan takalaidalla näkemästämme pentueesta yksi pentu tulisikin meille Suomeen. Tehdessämme lähtöä menimme kuitenkin vielä käymään yhdessä tarhan etukulmauksen aitauksista. Siellä oli Sheena kahdestaan poikakaverinsa, toisen pittbullin kanssa. Koirat olivat nähneet meidät jo vähintään kerran, olimmehan kulkeneet heidänkin ohitseen tarhalla kierrellessämme. Aikamme molempia rapsuteltuamme ajattelimme palata hotellille ja suljimme koirien aitauksen oven.
Poispäin kävellessämme näimme, kuinka tarhan työntekijöiden keskuudessa alkoi hirveä hälinä, huuto ja viittominen. Sheena oli päättänyt kiivetä meidän peräämme, yli oman aitauksensa noin 2 metriä korkean teräsaidan – niin kovasti se oli päättänyt, että nyt on tullut aika lähteä, nämä ihmiset otan omakseni. Sheena jäi kuitenkin harjateräsverkosta rakennetun aidan teräspiikkien päälle jumiin.Tapahtumasta selvittiin onneksi pintanaarmuilla, mutta Sheenan tempauksen jälkeen oli selvää, että Sheena, sittemmin Miina, olisi meidän koiramme. Sanoimme Elizabethille, että palaamme hotellille ja mietimme asiaa. Soitimme kuitenkin hotellilta hänelle lähes heti ja pyysimme, että hän tekisi kaikkensa Kreetalla, jotta Miinan passi, rokotukset, asiakirjat ja eläinlääkärikäynnit saataisiin kuntoon ja koira lähtövalmiiksi.
Tavatessamme Miinan oli torstai-ilta, ja meidän paluulentomme lähtisivät lauantaina usealla eri lentoyhtiöllä vaihtoineen: lennettävänä olisi reitti Hania–Ateena–Tukholma–Helsinki ja parin työpäivän jälkeen vielä Helsinki–Oulu, ennen kuin olisimme kotona.
Alkoi valtava soittorumba lentoyhtiöihin, sillä meidän piti selvittää, onko koneiden ruumassa tilaa koiralle. Ateena–Tukholma-reitti hoitui helposti, mutta sitten tuli ensimmäinen takaisku: lennolla Tukholmasta Helsinkiin ei ollutkaan vapaita koirapaikkoja. Ajattelimme, että olkoon, jätämme lennon käyttämättä; onhan Tukholma jo lähellä Suomea ja aina jollain pääsee. Seuraavaksi soitimme Helsinkiin hotelliin, voisiko huoneen vaihtaa lemmikkihuoneeksi. Se onnistui, huh. Soitimme myös kaikki sormet ristissä Finnairille, mahtuisiko Miina ruumaan Helsingistä Ouluun eli matkan viimeiselle lennolle. Mahtuu! Hienoa! Mitenkäs se Tukholma–Helsinki-väli sitten?
Soitimme tässä välissä (tällöin oli jo perjantai) Elizabethille kertoaksemme takaiskusta Tukholma–Helsinki-reitillä. Vakuuttelimme hänelle, että pääsemme kyllä Tukholmasta laivalla Suomeen. Samalla selvisi, että pienten väärinymmärrysten vuoksi Elizabeth luuli meidän lentomme lähtevän sunnuntaina, mutta nyt hän sai kuulla, että se lähteekin jo lauantaina eli seuraavana aamuna! Yhtäkkiä meille tuli siis myös kiire saada Miina vielä eläinlääkäriin ennen lähtöä. Onneksi Elizabeth sai juuri vastaanottoaan sulkemassa olevan eläinlääkärin taivuteltua jäämään ylitöihin, jotta Miina saataisiin tutkittua. Meidän onneksemme myös rabiesrokotus oli annettu Miinalle jo kuukausia sitten steriloinnin yhteydessä, sillä se täytyy olla annettuna 21 vrk ennen matkan alkua. Miina oli myös sirutettu valmiiksi, laki määrää sirutuksen tehtäväksi viimeistään edellisenä päivä ennen rabiesrokotusta. Loishäädöt taas oli annettu juuri torstai-iltana. Loishäädöt sekä eläinlääkärin perusteellinen terveystarkistus tulee olla tehtynä viimeistään ensimmäistä lentoa edeltävänä päivänä.
Ryhdyimme seuraavaksi selvittämään laivayhteyksiä Tukholmasta Suomeen. Soittokierros laivayhtiöihin paljasti, että ainoa aikatauluihin täsmäävä laiva olisi Viking Line Tukholmasta Turkuun, ja sekin olisi mahdollinen vain ottamalla kentältä taksin satamaan kauhealla kiireellä. Viivytyksiin Tukholman kentän tullissa ei siis olisi varaa. Hotellimme ja jatkolentomme taas olisivat Helsingissä, joten meidän piti äkkiä varata myös junaliput ja lemmikkipaikka Turku–Helsinki-junaan. Onnistui, jälleen! Lopulta saimmekin yhdessä päivässä hurjalla tuurilla suunniteltua koko paluumatkan uudelleen, kunnes muistimme ketjun alkupään, Hania–Ateena-lennon.
Menimme Hanian lentokentälle ja aloimme jälleen selvitellä koirapaikkaa. Jälleen kerran koneessa oli yksi paikka ruumassa vapaana. Varasimme siis sen. Kun virkailija lopulta kyseli koiran mittoja, painoa ja koiran rotua ja Miinan passissa luki “pittbull-mix”, virkailija totesi, ettei heidän lennoilleen valitettavasti oteta pittbulleja. “Ei voi olla totta!” ajattelimme. Kymmenestä asiasta jo yhdeksän oli loksahtanut pienellä onnella paikoilleen, joten ei kai tämä tähän voi kaatua? Mielessä kävikin, kauankohan kestää soutaa kumiveneellä Kreetalta Ateenaan… Päädyimme kuitenkin siihen, että hakisimme Miinan Kreetalta myöhemmin heti, kun se olisi mahdollista.
Soitimme Elizabethille ja kerroimme huonot uutiset. Hän ei ollut uskoa kuulemaansa ja pyysi virkailijaa puhelimeen. Ensin virkailija kieltäytyi, sillä hän ei saanut koskea matkustajien puhelimiin. Lopulta pienen taivuttelun ja Elizabethin nimen kuulemisen jälkeen hän suostui. Elizabeth sai kuin saikin virkailijan uskomaan, että kyseessä on kasvoiltansa pittbullin näköinen koira, joka todellisuudessa on kiltimpi kuin peipponen eikä varmasti aiheuttaisi ongelmaa, edes kuonokoppaa ei tarvittaisi. Niinpä virkailija suostui varaamaan paikan Miinalle ja viimeinenkin aukko paluumatkan suunnitelmassa oli paikattu. Huh, mikä helpotus!
Elizabeth kaartoi autollaan Hanian lentokentälle ja tööttäsi iloisesti toivotellen: ”Good morning my loved ones! How is everything?”
Laitoimme Miinan pikaisesti kuljetusboksiin, maksoimme liput ja veimme boksin erikoistavarahihnalle. Elizabeth ei voinut enää pidätellä kyyneleitä: olihan Miina hänen punkkarinsa, lempeä mutta sisukas ja päättäväinen pakkaus (Miinan aiempi nimi Sheena oli tullut Elizabethille mieleen Ramoneksen kappaleesta ”Sheena is a punk rocker”). Jätimme pikaiset heipat ja lohdutimme, että Elizabeth ja Miina näkisivät vielä toisensa myöhemmin.
Ateenassa vaihdoimme lentoyhtiötä ja odotusaika oli pitkä, yli 7 tuntia, joten Miina piti viedä välillä bokseinensa ulos. Kävimme toista kertaa Miinan kanssa ulkona, ja uusi isäntäkin pääsi heti tositoimiin: Miina nimittäin päätti tehdä tarpeensa Ateenan kentällä suoraan tuulikaapin oven eteen, onneksi sentään ulkopuolelle. Kiertelimme kentällä ja ostimme Miinalle ison villakaulahuivin viltiksi boksiin. Kun lopulta tuli seuraavan lennon aika, menimme jälleen erikoistavarahihnalle ja ilmoitimme, että laukut ja koira tsekataan vain Tukholmaan saakka, eihän Helsingin-lennolla ollut enää tilaa.
Kun pääsimme Tukholmaan, tiirailimme hermostuneina vuorotellen matkalaukkuhihnaa ja vuorotellen kelloa miettien, ehdimmeköhän laivaan. Laukut tulivat, ja niin tuli lopulta Miinakin bokseineen. Menimme tullin ohi vauhdilla, kunnes tullivirkailija huusi peililasin takaa, että teillähän on koira mukana, se pitää tullata. Pahoittelut, emmehän voineet tietää… Passi tarkistettiin ja siru luettiin nopeasti – “Kaikki okei, voitte mennä!” Lähdimme juoksujalkaa taksijonoon kysymään, kuka suostuu ottamaan meidät koiran kanssa kyytiin ja osaa ripeästi satamaan. Kaasua, ja ehdimme laivaan juuri ja juuri.
Yö menisi laivalla, joten aloimme miettiä, mistähän laivalta saisi koiranruokaa. Noh, ei mistään. Ei auttanut kuin lähteä laivan buffetiin ja tilata omien ruokien kylkiäiseksi lasten annos vähäsuolaisia lihapullia kastikkeessa. Ei myyty laivalla sitten ruokakuppejakaan. Tax freesta hankimme peltisen keksirasian ja heitimme keksit pois. Rasiasta tuli juomakuppi ja sen kannesta oiva ruokakuppi. Hyvin näyttivät lihapullat Miinalle maistuvan, ja sitten tulikin uni.
Laiva lipui sunnuntaiaamuna Turkuun ja astuimme laivasta ulos, eikä edes tullihenkilökuntaa ollut paikalla. Olivatkohan virkaveljet jo Tukholmasta ilmoittaneet, että yksi koira on tulossa ja se on tarkistettu, kaikki kunnossa?
Voi sitä riemun määrää, kun pääsimme ulos laivaterminaalista! Selvittiin kaikesta tästä hässäkästä Suomeen asti, loppu on varmasti lastenleikkiä! Turun satamasta suuntasimme paikallisbussilla keskustaan ja sieltä lopulta juna-asemalle ja junalla Helsinkiin.
Olimme illalla Helsingissä, ja vastassamme oli rankkasade. Miinasta alkoikin paljastua uusia piirteitä: hotellille oli vain noin 500 metrin kävelymatka, mutta Miina selvästi ohjasti tuon matkan kävelemällä katoksesta katokseen, ettei vain kastuisi niin paljon. Melkoinen hienohelma siis. Tutun hotellin henkilökunta otti väsyneen seurueemme vastaan, tarjosi koiranherkkuja ja tokaisi hymyillen, että tässäkö se teidän ”pieni muuttujanne” nyt on. Kyllä, tässä se on, meidän mamu!
Viimeinen lento kotiin Ouluun sujui kuin rutiinilla ilman sen suurempia ongelmia. Kotiin matkustaessamme muistimme kuitenkin vielä yhden pienen ongelman: silloisen vuokra-asuntomme sopimuksessa oli lemmikit erikseen kielletty. Soitimme heti asunnon omistajalle, joka tarinamme kuultuaan sanoi liikuttuneena: ”Asukaa vain koiran kanssa niin kauan kuin haluatte. Toivottavasti se kotiutuu hyvin tänne kylmään Ouluun!”
Miina sai heti aluksi tottua tulevaan elämäntyyliinsä, eli välillä reissataan. Ennen Oulun-kotiin pääsemistä Miina oli kokeillut jo lentokonetta, taksia, bussia, junaa, laivaa ja metroa. Hotellissakin vietettiin heti kaksi päivää, ja todella hyvin menikin. Nykyään Miina onkin jo melko tuttu monessa hotellissa ympäri Suomea; se odottaa ja istuu kiltisti sisäänkirjautumisen ajan ja saa rapsutukset ja herkut henkilökunnalta. Poikkeuksena on kuitenkin yksi hotelli Kuusamossa, sillä siellä aulassa on vastassa oikea, täytetty karhu. Sitä täytyy joka kerta moikata, eikä respassa asioinnista tahdo tulla mitään.
Joskus kuulee kysyttävän, onko tuollainen reissuelämä koiran elämää. Miina tykkää olla autossa ja haistella muiden jättämiä hajuja hotelleissa ja milloin milläkin taukopaikalla. Matkoilla pääsee myös vieraiden paikkakuntien koirapuistoihin. Miinalle on tärkeää päästä mukaan mihin ikinä sitten olemme menossakin. Lisäksi hotellien lemmikkihuoneissa on yleensä aina vähintään kaksi sänkyä ja isäntä saattaa rankan päivän päätteeksi luovuttaa toisen sängyistä Miinalle. Kyllä kelpaa.
Vastapainoksi kotona saa rauhoittua, ja lähiseudun koirapuistotkin ovat aika tuttuja paikkoja. Lenkkeily rullaluistimilla on erityisen kivaa!
Miina on nyt ollut Suomessa kohta kaksi vuotta ja kotiutunut hyvin. Miinan iäksi on arveltu sekä Kreetalla että Suomessa eläinlääkärillä jotakin kolmen ja kuuden vuoden väliltä: hampaiden perusteella Miina olisi 6-vuotias, käytöksen ja kaiken muun perusteella taas 3-vuotias. Entisestä taustastakaan ei ole kuin arvailuja: Miinasta on ehkä yritetty tehdä taistelukoiraa tai todella vihaista vahtikoiraa. Tätä arvausta tukevat myös lukuisat vanhat arvet kasvoissa ja pään seudulla. Aluksi Miina säikkyi muun muassa lahjapaperirullaa ja imurin putkea. Näistä kammoista olemme onneksi päässeet lähes kokonaan eroon, ja voipa Miinaa jopa varovasti imuroidakin nykyään.
Miina on käsittämättömän kiltti ja kuuliainen koira, ja se kysyy esimerkiksi lupaa, saako tulla sohvalle. Tosin oravan, jäniksen tai vaikkapa kissan nähdessään Miina unohtaa kaiken muun ympäriltään, ja silloin tätä neitiä saakin pidellä tosissaan. Miina haukkuu ainoastaan, jos on todella tärkeää asiaa, ja vähemmän tärkeän havainnon ilmoittamiseen riittää äänekäs haukotus.
Meille sanoi moni sekä Kreetalla että Suomessa, ettei Miina tule ikinä toimeen muiden narttujen kanssa. Jotkut jopa uskoivat sen tappelevan loppuun asti voitosta tai omasta hengestään. Toisin kävi.
Kuvassa on Miinan sisko Tiuhti, kaksivuotias shetlanninlammaskoiranarttu. Miina ja Tiuhti eivät tappele koskaan, ainakaan tosissaan. On siskoksilla välillä sanaharkkaa, mutta eihän se mikään ihme ole; onhan siinä jo kielimuuriakin, kun kreetalainen ja turkulainen juttelevat ja toinen haluaisi painia, toinen mieluummin jahdata tai olla jahdattavana.
Tiuhti ei liioin ole ainoa tyttökoira, jonka Miina on hyväksynyt. Vasta kävimme lenkillä Tean, Tarun ja Tiuhtin kanssa:
Miina asuu tänäkin päivänä edelleen Oulussa ja on saanut siskon lisäksi oman pihan, sekä runsaat lenkkimaastot ympärilleen. Todellinen onnenpekka!
Tarinan ihmiset ovat tottuneita reissaajia ja puhuvat sujuvaa englantia. Ilman kokemusta ja Elizabethin ja Kiian apua tällainen matka ulkomailta adoptoidun koiran kanssa olisi ollut katastrofi, jopa mahdoton. On huomattavasti helpompaa ja halvempaa tuoda koira Suomeen suoralla lennolla, vaikkapa jälkikäteen.
Tarinassa esiintyvä tarha on Soudassa Hanian lähellä. Nykyisin tarha kulkee nimellä The Souda Shelter Project. Tarhaan voit tutustua mm. osoitteessa www.soudashelter.org sekä Facebook-ryhmässä. Tarhan omistaa nykyään sen entinen työntekijä, tarinassakin esiintyvä Elizabeth Iliakis. Tarha on muuttunut omistajanvaihdoksen jälkeen huomattavasti turvallisemmaksi koirille.